Olen harjoitellut kulutuskriittisyyttä pienin askelin kohta 10 vuotta. Oma ostokäyttäyminen on muuttunut tuona aikana valtavasti. Jopa kirppiksillä kiertely on jäänyt lähes kokonaan, jos en ole etsimässä jotain tiettyä. Meillä ei ole tv:tä ja postilaatikkoon on liimattu mainokset kieltävä tarra.

Ymmärrän mainosten takana olevan markkinakoneiston meille luomat tarpeet ja keinotekoiset mielikuvat, jotka saavat meidät ostamaan. Toisin sanoen, olen äärimmäisen tiedostava kuluttaja. Siitä huolimatta mieleeni pulpahtelee vuoden aikana kymmeniä ostoimpulsseja, joista useimmat eivät kuitenkaan johda enää ostamiseen.

Listasin 10 tuotetta tai tavaraa, jotka olivat hyvin lähellä päätyä ostoskoriini vuonna 2020.

10 tavaraa, jotka olisin halunnut, mutten oikeasti tarvitse

1. Led-tiput olivat alennuksessa jo ennen joulua, -70 %. ”Olisipa kivat, vaikka ovatkin akryyliä eli muovia”, ajattelin. Kauanko tällaiset valot kestävät ulkokäytössä? Mitä niille sitten tapahtuu? Sitä paitsi linnut olisivat pihalla talomme ulko-ovella, missä en itse niitä juurikaan näkisi.

En tarvitse tipuvaloja pihalle. Oikeasti haluaisin hypätä ajassa kevääseen, kiikaroimaan lintuja, herätä teltasta teerien soidinpulinaan kevättalvisella suolla tai kuunnella helmipöllöä yön pimeydessä.

Siinä ne tiput nyt on. (Kuvakaappaus Prisman verkkokaupasta.)

2. Halusin Vilpolan kotimaiset pussilakanat, kangasta tai verhot, joissa on ihanan metsäinen sienikuosi. Rakastan sienestystä ja metsää! Siksi selvästi kaikki tuotteet, joissa on metsän tuntua vetoavat minuun. Tiedostan sen, ja onhan nämä nyt todella kauniit!

Todellinen tarpeeni ostamisen takana? Kaipuu metsään. Viimeisestä pitkästä vaelluksesta on jo 2,5 vuotta ja yön yli retkiäkin tuona aikana vain muutama. (Koska raskaus ja vauva.) Kaipaan metsää ympärilleni, vaikka sitten kangaskuosin muodossa. Ja samalla tukisin kotimaista designia, olisiko se nyt niin paha asia ostaa? Tarve uusille verhoille tai lakanoille ei ole todellinen. Haluan metsään, piste.

Tuotekuva Vilpola. com sivulta.

3. Uusia astioita. Viimeksi kauppareissulla pyörittelin jo kädessäni lautasta, joka olisi ollut alennuksessa. Sen nimi oli Huvila ja ihanat vaaleanpunaiset kukat olivat jotenkin nostalgisia ja moderneja samaan aikaan. Tarvitsenko lisää lautasia? En.

Kukat ehkä muistuttivat kesästä ja näin itseni jo onnellisena syömässä mansikka-kääretorttua uudelta lautaselta.

Ja kaikki nämä ajatukset vain kumpusivat mieleeni muutaman minuutin aikana! Haluan tämän!

Reunoiltaan lautanen oli erilainen kuin muut omistamani lautaset. Siitä olisi siis ollut lähinnä haittaa lautasten pinoamisessa siististi astiakaappiin. En tarvitse lisää lautasia. Varsinkaan yksittäistä ja eri sarjaa kuin jo omistamani.

4. Lisää lankaa, koska miksei! Kaikki minua vähänkään tuntevat, ovat nähneet, etten todellakaan tarvitse enempää lankaa.

Olen vuosia huijannut jopa itseäni ja varastoinut ihania ja laadukkaita lankoja kodissamme useaan paikkaan. Olohuoneen kaappiin, omaan vaatekaappiin, vintille. Olen piilotellut puolisoltani (kyllä!) ostoksia ja tunkenut langat paperipussissa kaapin perälle. (Tämän kirjoittaminen saa tämän kuulostamaan aika pahalta. Lanka-addiktiolta, mitä se ehkä onkin. Ai kamala, nyt tunnustan.)

Langoissa kiehtovat ne kaikki mahdollisuudet, mitä niistä voisi tulla. Kotimaisen villan karhea ja rasvainen tuntu sormenpäissä sukkia neuloessa, ah. Silkinpehmeän merinovillan lämpö ja silmukoiden soljuminen puikoilta kuin itsestään isoakin työtä tehdessä. Neulojat tietää. Ja ostaa.

Avaamaton lankavyyhti on kuin tyhjä taulu taiteilijalle. Siitä voi tulla mitä tahansa. Mutta en tarvitse lisää lankaa. (Ostin kyllä lankaa vuonna 2020, esimerkiksi erikseen tilaustöitä varten. Mutta joitain kertoja myös ilman tarvetta.)

5. Halusin huonekuusen. Niitä näkee sisustuslehdissä ja somen kuvavirrassa koko ajan, ja ne näyttävät niin tyylikkäiltä. Kuin pala metsää kotona! Taas tämä jo mainitsemani metsä toistuu. En tiedä mistä huonekuusitrendi aikoinaan alkoi, mutta jossain vaiheessa kaikilla tuntui olevan sellainen. Pakkohan se on saada.

Minäkin ostin huonekuusen yhtenä talvena, mutta kotimme ikkunalaudalla oli sille ilmeisesti liian tukalat oltavat kevätauringon alkaessa porottaa. Vein kuihtuneen huonekuusen lehtikompostiin vähin äänin. Joten en ostanut tällä kertaa.

Jos haluan metsää ympärilleni, voin mennä luontoon. Oikeasti huonekuusi olisi minulle vain huono korvike oikealle vanhalle metsällä keloineen ja sammalpeitteisine maapuineen. Sinne suuntaan seuraavan kerran, kun kuusenostohalu iskee.

6. Vaneritaulu vauvan mitoista. Tiedätte varmaan, sellainen ihana! Vuonna 2020 suuri trendi tuntui olevan syntymäjulisteet tai vaneriset taulut, jotka on muokattu asiakkaan omilla tiedoilla. (Tai ehkä vain itse huomasin niitä kaikkialla, kun sylissä oli oma vauva.) Vauvan pituus, paino, syntymäaika ja nimi painettuna kauniille taustalle, jossa usein on pelkistetty kuva vauvan ääriviivoista koossa 1:1. Metsäneläin, nimen alkukirjain kauniilla fontilla jne. Tyylejä on monia.

Meillä ei ole erikseen lastenhuonetta, joten minne olisin sijoittanut syntymäjulisteen? Lisäksi meillä on jo nyt kotimme seinillä paljon valokuvia, pääasiassa omiani tai mieheni ottamia luontokuvia. Seinätilaa on vähän, eikä julisteelle olisi ollut loogista paikkaa.

Tarvitseeko kaikesta olla tavaraa muistona?

Vaikka taulu olisi kaunis esine, muistaisin ilman sitäkin esikoiseni syntymän. Se pieni ihme muutti elämäni.

7. Lisää säilytyslaatikoita tai -koreja. Kuten lankaesimerkissä edellä kerroin, ovat käsityötarvikkeeni olleet pitkään vähän siellä sun täällä. Yksi ongelma onkin ollut siinä, etten ole saanut niitä koskaan samaan paikkaan, josta näkisin kaiken kerralla. Haaveilen työhuoneesta, jossa kauniin lasiovisen kaapin hyllyillä lepäisivät lankakerät värijärjestyksessä ja kangaspinot siisteissä riveissä. Näkymä miellyttäisi esteettisesti, mutta olisi myös käytännöllinen.

Kun yhdellä vilkaisulla näen, mitä minulla jo on, muistan etten tarvitse lisää.

Säilytyslaatikot, hyllyjärjestelmät ja sisustuskorit kannattaa jättää kauppaan, kunnes on ensin selvittänyt itselleen yhden asian. Mitä kaikkea minulla on, mitä haluan säästää ja millaisen kokonaisuuden tarvitsen niiden säilyttämiseksi. Kuulostaako tutulta? En siis ostanut lisää laatikoita.

8. Meikkivoide luonnonmukaista kosmetiikkaa. Vuosien saatossa olen siirtynyt vähitellen käyttämään luonnonkosmetiikka. Kun joku tuote on loppunut, olen ostanut tilalle ekologisemman vaihtoehdon.

Ekologista ei ole kuitenkaan ostaa jotain, mitä ei oikeasti tarvitse.

Vauvavuoden aikana jaksoin meikata vain muutamia kertoja, koska olin enimmäkseen kotona. Edes kauppareissulle en jaksanut millään tavalla peitellä silmäpusseja tai punoittavaa ihoa. Uuden meikkivoiteen käyttö olisi siis mahdollisesti jäänyt vain muutamaan kertaan, ja säilöntäaineeton tuote olisi lopulta vanhentunut kylpyhuoneen kaappiin. Siksi en ostanut.

9. Suklaapatukka. Kun vuoden 2020 viimeisinä päivinä sain kotimme keittiön raivausprojektin loppuun, halusin palkita itseni jotenkin. Tavaraa se ei saisi olla. Tuntuisi hassulta palkita itseään taas tavaralla, kun on juuri päässyt eroon autokuormallisesta.

Ostin itselleni lajitelman sushia ja pitkään kiertelin myös karkkihyllyjen välissä. Taas kyseenalaistin itseni ja totutun tavan, joka oli päättänyt monet kauppareissuni aiemmin.

Tarvitsisinko suurehkon sushilajitelman jälkeen tai jopa alkupalaksi suklaapatukan? No en todellakaan tarvitse.

Koko syksyn ajan olemme pyrkineet käymään kaupassa harvoin. Kerran viikossa tai jopa vain kahden viikon välein. Silloin olenkin ostanut täyden ostoskärryllisen. Onhan siinä roudaamista ja keräilyyn menee aikaa ja askelia. Täytyy tunnustaa, että urakan päätteeksi olen useamman kerran palkinnut itseni jollakin makealla. Siitä on tullut helposti tapa, että ennen kassoille menoa nappaan mukaan jonkin herkun.

Mutta. Jos joka viikko teen kaupassa heräteherkkuostoksia kympillä (vaikka 3+3+4 euroa), se tekee vuodessa 520 euroa! Tämä olkoon omana motivaationa vuonna 2021, kun vastustan karkkihyllyn kutsua jälleen kerran.

Omien tavoitteiden kirjaaminen ylös auttaa tekemään valintoja, jotka vievät kohti tavoitetta.

10. Halusin kahvinkeittimen. Väsyneitä hetkiä ja päiviä oli vuonna 2020 paljon. Monta kertaa jo selailin netistä kahvinkeitintä, joka mielessäni olisi tuonut avun väsymykseen. Muutama ihan hyvä vaihtoehto löytyikin, mutta useimmissa arvelutti hinta. Halusin pelkistetyn ja samalla vanhan talon keittiöön sopivan keittimen, joten mikä tahansa ei miellyttänyt silmää. Mutta yli 150 euroa kahvinkeittimestä?

Meillä on nyt noin 10 euroan maksanut pressopannu, jolla kahvia voi tehdä vaikka vain yhdenkin kupillisen. Pressopannussa ei myöskään tarvita erikseen suodatinpussia ja se toimii tarvittaessa ilman sähköä. (Sähkökatkon aikaan vettä saa lämmitettyä kamiinalla.) Pressopannu mahtuu pieneen tilaan kaappiin, eikä vie tilaa keittiön työtasolla. Olen halunnut pitää talomme keittiön mahdollisimman karsittuna sähkölaitteista, jotka olisivat koko ajan esillä.

En siis ostanut uutta kahvinkeitintä, koska väsymys yöheräilyjen takia olisi ollut ihan samanlaista edelleen. Eikä sellaista oikeasti täydellistä löytynyt, ihan kiva ei riitä.

Toistamme ostamisessa tuttuja kaavoja ja ajatusmalleja. Jos jokaisella ostosreissulla kaupasta tarttuu mukaan jotakin ekstraa, vie jokaisen tavaran hankinta yhä kauemmas omasta tavoitteesta. Se voi olla kodin selkeyttäminen, järjestyksen löytyminen tai jopa säästämisen aloittaminen.

Jos sisimmässäni kaipaan tältä vuodelta enemmän luonnossa liikkumista ja ulkoilua, ei sen tavoitteen saavuttamiseksi tarvitse ostaa metsäkuvioituja sisustusverhoja tai lisää viherkasveja, kuten itse oivalsin.

Mieliteko kaupassa on nopea häivähdys, mutta sen seuraukset saattavat jäädä koteihimme ja kaappeihimme vuosiksi.

Olenko valmis ottamaan sen taakan vai kohtaisinko sittenkin todelliset syyt omalle ostamiselle?

Mitä oikeasti kaipaan? Mitä tunnetta yritän peittää ostamalla jotakin? Mitä tunsin, kun pystyin jättämään haluamani ostoksen kauppaan mieliteosta huolimatta?

Oletko itse huomannut omassa ostokäyttäymisessäsi jotain, mistä haluaisit oppia pois?

Ihanaa uutta vuotta 2021 ja olkoon se täynnä kokemuksia, vähemmän tavaraa!

Sonja

Kirjoitus on osa tavarasuhdettani käsittelevää kirjoitussarjaa.

Ensimmäisen osan löydät täältä:

Osa 1: Koko omaisuus rinkassa

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *