On maanantai keskipäivän aikaan ja harpon parkkipaikalta kohti kampaamoa jännittynein askelin. Hetkeä aiemmin vauva on nukahtanut autoon ja havahtuu hieman, kun siirrän hänet vaunuihin. Entä jos hän herää kesken vaunulenkin ja alkaa itkeä? Kuinka ystäväni selviäisi yli kahden tunnin lenkityksestä? Eihän vauva nukkunut minunkaan kyyditsemänä aina niin pitkiä päiväunia. Jos ystäväni saakin tarpekseen jo ensimmäisen puolen tunnin kohdalla ja saisin huutavan pötkylän syliini kampaamoon, missä istuisin savivaalennus päässäni. Jännittää.

Vaunut vaihtavat lennosta omistajaa kampaamon ulkopuolella. Kampaamon ovesta sisälle päästyäni purskahdan itkuun. Saan halauksen ja samalla soperran arvanneeni, että näin tulee käymään. Ne äitihormonit… Olen ensimmäistä kertaa hemmottelemassa itseäni ilman vauvaa. Jännitys purkautuu, helpotus valtaa mielen ja kyyneleet valuvat poskilleni. Nyt olen täällä. Alun tunteellisesta kohtauksesta selvittyäni yritän käyttäytyä normaalisti ja keskustella mukavia, kuten kampaajalla kuuluu. Kyttään silti kännykkääni viestien varalta.

Kerron toiveista hiusteni suhteen. Olen jo kotona leikannut latvoista lähes kymmenen senttiä fiskarsseilla (kyllä!), kun lättänään valunut kuontaloni alkoi kyllästyttää. Otamme ennen-kuvan, jotta muutoksen uuteen näkisi vieläkin paremmin. Tunnen olevani muuttumisleikissä, vaikka sentään itse itseni tänne järjestin.

Ensimmäistä kertaa kampaajalla vuoteen. Ensimmäistä kertaa vauvan syntymän jälkeen yli kaksi tuntia omaa aikaa keskellä päivää! Tuntuu oudolta. Oma aika on vauvan syntymän jälkeen saanut aivan uuden merkityksen. Ensimmäiset viikot olin tiiviisti kiinni vauvassa, josta imetyksen aikana jouduin pitämään kaksin käsin kiinni hyvän imuotteen löytymiseksi. Kaikkien äitien tunnistama ajanviete, kännykän selailu, oli sekin alkuun mahdotonta.

Vähitellen arkeemme on muodostunut rutiineja ja olen oppinut puuhastelemaan kotona mieleisiä askareita vauvan ollessa hereillä. Neulomaan, kun vauva hetkeksi nukahtaa syliin. Leipomaan vauvan istuessa ja jutellessa sitterissä. Katsomaan toisella silmällä sarjoja Areenasta, kun vauva opettelee avullani kääntymistä leikkimatolla. Suurimman osan päivästä olen niin läsnä vauvalle, kuin vain osaan ja se tuntuu välillä yksinäiseltä. Valloittavat hymyt ja uusien taitojen ilmaantuminen ovat kuitenkin niin palkitsevia hetkiä, etten voi valittaa.

Hetkittäin listaan mielessäni, mitä kaikkea tekisin, jos vauvaa ei nyt olisikaan. Sitten mietin saako näin edes ajatella.

Kampaajan lisäksi pitäisi varata aika hammaslääkärikäynnille, mikä jäi hoitamatta jo raskausaikana. Alle 3-kiloinen vastasyntynyt on kuin huomaamatta kasvanut neljässä kuukaudessa lähes 6-kiloiseksi, ja vauvan nostelun seurauksena selässä on alkanut ilmetä jumeja. Ranteessani on kai jännetuppitulehdus. Hierojalle tai vastaavalle olisi siis kiva päästä.

Kun oman kropan kuntoon laittaminen olisi hoidettu, istuisin sohvalla ja neuloisin koko päivän keskeytyksettä. Joisin luvattoman paljon kahvia* , söisin suklaata ja sitten valvoisin aamun pikkutunneille kirjoittaen blogia, kuten joskus nuorena. *(Kahvia, jonka juomisesta tunnen nyt syyllisyyttä nähdessäni vauvan kiemurtavan vatsanväänteissä, ja olenkin siksi lopettanut sen juomisen lähes kokonaan.) Nämä nyt ainakin alkuun.

Vaikka välillä näitä mietinkin, en silti peruisi vauvan tuloa mistään hinnasta. Päinvastoin, vauva on ollut paljon ihanampi kuin ikinä olin osannut kuvitella. Kaikkien vauvavuodesta kuulemieni kauhukuvien perusteella olin odottanut jotain paljon raskaampaa. (Tähän väliin yksi kuulemani ”ootas vaan, kun” -kommentti.) Nyt takana on vauvavuoden kuukausista 4/12 ja olen kiintynyt vauvaan päivä päivältä enemmän. Hän on kaikista tuntemistani vauvoista maailman ihanin vauva.

Ystäväni lenkitti vauvaa räntäsateessa kaksi tuntia. Hän selvisi yhdestä itkukohtauksestakin vaunujen hytkyttelyllä. Vauvamme ei ole huolinut tuttia ensimmäisten viikkojen jälkeen eikä sellaista vaunuista löytynyt, etsinnöistä huolimatta. Kaksi tuntia kampaajan tuolissa on mennyt hujauksessa ja peilistä katsoo hieman pirteämpi äiti. Jännitin ihan turhaan.

Vaikka vauvanhoito on minun vastuullani lähes 99% viikon tunneista, tuntui väärältä ja vastuuttomalta antaa vauva muiden hoidettavaksi edes pariksi tunniksi. Ymmärrän, että ajatus on järjetön. Ilmeisesti lähes kaikki äidit kokevat näin, eikä oman ajan ottaminen ole aina yksinkertaista. Hierojan tai kampaajan varaaminen vaatii suunnittelua, sopimista ja aikataulujen noudattamista, tässä muuten aikatauluttomassa ja vauvantahtisessa arjessa. Sitä tottuu siihen, että on olemassa vain vauvan tarpeiden kautta, vauvaa varten. Unohtaa oman itsensä, mistä on kiinnostunut ja miten rentoutuu parhaiten. Unohtaa, että on joskus ollut muutakin kuin äiti.

Jälkeenpäin ystäväni kiitti minua luottamuksen kokemuksesta, jonka tarjosin antamalla hänen vaunulenkittää pikkupalleroani syksyn ensimmäisen lumisateen heitellessä kirjaimellisesti rättejä päin näköä. Viimeistään tässä vaiheessa tajusin, ettei vauvan hoito parin tunnin ajan olisikaan hoitajalleen niin suuri taakka ja ylimääräistä vaivaa, kuten itse olin päässäni ajatellut. Viime viikkojen aikana useampi tuttuni on ilmaissut olevansa apuna, jos niin tarvitsisin. Miksi avun pyytäminen vauva-arjen keskellä onkin niin vaikeaa?

Talvista viikkoa ja voimia jokaiseen arkeen, vauvoilla tai ilman. <3

Sonja

1 Comment

  1. Hannamanna 29.10.2019 at 22:47

    Ihana teksti, ja niin tärkeästä aiheesta! 🙂 Tunnistan kyllä nämä fiilikset. Itsellä eka muutaman tunnin ero vauvasta oli myös neljän kuukauden kohdilla, kun kävin ihan yksikseni uimassa. Mieli harhaili jatkuvasti vauvaan ja lopulta oli noustava altaasta soittamaan miehelle ’onhan kaikki hyvin’-puhelu. Hän käski palaamaan altaaseen. 🙂 Vuoden kohdilla mun aivot naksahtivat jälleen ’muutakin kuin äiti’-asentoon.

    Reply

Leave A Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *